Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni Länsi-Suomessa heinäkuussa 2016

Törmäyskurssilla Tuiskulassa

Alueen kesäteatteritarjonta on tänäkin kesänä hengästyttävän runsas. Itse pääsin taannoin nauttimaan Tuiskulan kesäteatterin Silkkikivestä, joka on Pekka Saariston 1980-luvulla kirjoittama siirtokarjalaisnäytelmä sodan jälkeisestä Suomesta. Alun perin näytelmä on sijoitettu äidin puolelta karjalaistaustaisen Saariston omalle kotiseudulle Paimioon. Tuiskulan näytelmä oli kirjailijan itsensä ohjauksessa tuotettu köyliöläistetty versio, joka kuvaa räisäläisten ja köyliöläisten yhteiseloa kesällä 1945, kun evakkoja asutettiin Satakuntaan.

Näytelmässä kielen, tapojen ja temperamentin erilaisuus tuo räiskettä ja kahden kulttuurin törmäyskurssilla ollaan tämän tästä. Milloin kieli aiheuttaa sekaannuksia, milloin tulijoita syyttä epäillään varkaiksi ja milloin nyrkkejä tarvitaan siskon kunnian puolustamiseen. Kansanluonteestakin tehdään pitkälle meneviä yleistyksiä, puolin ja toisin.

Näinhän se taisi elävässä elämässäkin olla. Itselläni ensimmäiset omat muistot aihepiiristä liittyvät aikaan, jolloin yhteiseloa oli jo harjoiteltu muutaman vuosikymmenen verran. Silti yhä silloinkin todella oli niitä, jotka karjalaisten koti-ikävän kuittasivat tokaisemalla, että mitäs sitten lähtivät, jos siellä niin hyvä oli olla. Jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa, ei vihapuheelta olisi täysin säästytty. Jälkikäteen nämä asenteet vaikuttavat lähinnä kummallisilta. Tätä nurjempaa puolta ei paljon ole muisteltu, kävihän siirtokarjalaisten lopulta hyvin. Ristiriitojen yli selvittiin ja karjalaiset sekä heidän mukanaan tuomansa kulttuuri on paljon muuta Suomea elävöittänyt. Nykyiset, kolmannen ja neljännen polven karjalaiset, ovat niin tiukasti läntiseen Suomeen juurtuneet, ettei heitä täältä pois antaisi enää kukaan.

35 vuotta sitten kirjoitettu ja 70 vuoden takaiseen aikaan sijoitettu Silkkikivi oli hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Monta kohtausta vuorosanoineen olisi saanut päivitettyä suoraan tähän päivään, satakuntalaisten ja turvapaikanhakijoiden välisiin kohtaamisiin, muuttamalla vain muutaman erisnimen hieman eksoottisempaan muotoon. Maailma on 70 vuodessa olevinaan aivan toiseksi muuttunut, mutta ihminen tunteineen taitaa sittenkin olla se sama.

Tiedän, että moni ei halua karjalan evakoista ja nykypäivän turvapaikanhakijoista puhuttavan samana päivänäkään. Syyt ovat hyvin ymmärrettävät. Kuitenkin, Suomessa on mittava tietämys, omakohtaista kokemusta ja aivan tutkimustietoakin, niistä mekanismeista, jotka aikoinaan helpottivat ja mahdollistivat siirtokarjalaisten uuden elämän aloittamista. Se oli kansainvälisestikin vertaillen ainutlaatuinen suururakka. Olisi outoa, jos ei tätä tietämystä nyt hyödynnettäisi. Samoin meillä on tietämys niistä vaikeuksista, melkein julmuuksista, joita paikoin kohdattiin. Ikävät asiat olemme halunneet kansakunnan kollektiivisessa muistissa siirtää taka-alalle. Nyt olisi aika nekin käydä läpi ja ottaa opiksi, jotta emme montaa kertaa samaan mäntyyn päätämme hakkaisi.

Viime syksynä saapuneista turvapaikanhakijoista osa saa oleskeluluvan ja jää pysyvästi Suomeen asumaan. Se on tosiasia, jonka kanssa tulemme elämään. Jonkin asteinen kansallinen kohtalonkysymys nytkin tulee olemaan, miten uudet tulijat saadaan rauhan töihin ja mukaan uutta kotiseutuaan rakentamaan. Toinen vaihtoehto on pysyvälle törmäyskurssille jääminen.