Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni Länsi-Suomessa syyskuussa 2014

Sienisyksy

Komea pulkkosieni poseerasi syksyllä Länsi-Suomen kansikuvassa. Tunnen minä tuon veijarin! Samalla muistan lapsuuden sienimetsät, polku polulta ja kaikkine näköalakallioineen. Paras pulkkosienipaikka oli kotimetsän kuusikossa, heti partiolaisten kolon takana. Tokihan pulkkosieniä poimittiin, silloin 1970-luvulla. Ei niitä kovin korkealle arvostettu, mutta menivät joukon jatkona, rouskujen seassa. Vasta myöhemmin tuli tietoon, että pulkkosieni onkin oikeastaan myrkyllinen, jopa kuolettavissa määrin. Kaikki pulkkosienen syöjät eivät ole ateriasta moksiskaan, mutta mahdollisuudet äkilliseen ja rajuun ruoka-aineallergiaa muistuttavaan tilaan ovat olemassa. Minulle ei käynyt kuinkaan, mutta nykyisin jätän tämän satoisan sienen suosiolla metsään.

Niitäkin on, joiden mielestä kaikki sienten syöminen vaikuttaa venäläisen ruletin harjoittamiselta. Totaalikieltäytyminen tuntuu turvallisemmalta. Toisaalta, eihän kaikkia ihmisiäkään tarvitse karttaa siksi, että joidenkin harvojen ihmisten seurassa ei ole turvallista olla. Ystävänsä tulee valita huolella ja milloin vanhoista tuttavista pulkkosienen tapaan paljastuu arveluttavia puolia, on syytä ottaa etäisyyttä.

Sieni-positiivisuus tuntuu olevan vahvasti periytyvä ominaisuus. Luonnollisesti. Jos ei minulle olisi lapsena syötetty sieniä, tuskin olisin omille lapsilleni esitelmöinyt kantarellikastikkeiden ja tattikeittojen erinomaisuudesta. Jos ei minua lapsena olisi kuljetettu mukana sienimetsällä, tuskin olisin omia lapsiani kehottanut katsomaan metsän mättäitä sillä silmällä.

Todistettavasti sieni-ihmiseksi voi myös oppia myöhemmällä iällä. Tämän syksyn viljanpuintiaikaan osunut sadekausi loihti näille seutuville sienisyksyn, jollaista en erityisesti herkkutattien osalta itse muista kokeneeni. Se kannusti monia aivan uusiakin sienestäjiä metsälle. Ensimmäistä, vaan ei viimeistä kertaa.  Sienisyksyyn pääset yhäkin mukaan, turvalliset luottoystävät, suppilovahverot, ovat vasta tulossa.

Kun 1800-luvun lopussa syntynyt isoäitini aikoinaan marjasti ja sienesti, kyse oli selkeästä eloonjäämisstrategiasta. Metsästä sai ruokaa, josta muuten oli puutetta. Kun oma väki oli ruokittu, metsän antimista saatiin rahaa, josta siitäkin oli puutetta: mamma koreineen matkusti linja-autolla kaupunkiin torille hakemaan kaivattua lisätienestiä. Poimittavien sienten valikoima perustui perimätietoon, niitä otettiin, mistä ennenkään ei ollut sairastuttu. Sienikirjoja tuskin oli, ja jos olikin, kiertokoulusta oli mukaan tarttunut melko ohut lukutaito. Luonnonlukutaito sen sijaan oli vahva, tarkkaan isoäidillänikin oli tiedossa, minkälaisessa maastossa mikäkin sieni viihtyy.

Kun oman tyttäreni ikäpolvi nyt ottaa ensimmäisiä itsenäisiä askeleitaan metsäpoluilla, sienikuvasto seuraa mukana älypuhelimessa. Metsästä poimitaan instagramkuvia ja elämyksiä enemmän kuin korin- ja vatsantäytettä. Nälkä ja puute eivät enää metsään aja, metsäneväät ovat paremminkin herkuttelun roolissa. Huikea on suomalaisen yhteiskunnan kaari viimeisen sadan vuoden ajalta!

 Joku sama ikiaikainen pohjavire metsäsuhteessamme silti on säilynyt ja metsäluonnolla on oma erityinen paikkansa sielunmaisemassamme 2000-luvullakin. Metsäsuomalaistestin voi hyvin helposti tehdä. Se käy niin, että raskaan ja stressaavan työviikon päätteeksi mennään sopivan peruskiukun vallassa lähimpään metsään. Mukaan voi ottaa koiran, sienikorin, hirvikiväärin tai minkä kukin itselleen luontevaksi ja luvalliseksi tekosyyksi metsään menolle kokeekin. Jos piakkoin metsässä huomaa kuulevansa tuulen suhinan puissa, näkevänsä ruskan värit varvikossa ja kastepisarat heinikossa, vaivihkaa kiukku leppyy ja murheet katoaa, voi olla melko varma siitä, että metsäsuomalaisverta virtaa vielä aimo annos omassa verenkierrossa. Silloin on edellytykset löytää itsestään realistinen suhtautumistapa metsän vaaroihinkin, myrkkysienistä suurpetoihin.

enisyksy