Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Maalaislapset elämän tosiasioiden äärellä

 

Pieni poikamme on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lähes kaikille havaitsemilleen kesäleireille ja on tuntunut niillä viihtyvän vallan hyvin, ilman koti-ikävän häivääkään. Olen miettinyt, pitäisikö huolestua. Kertoohan se nyt jotain kotiolojen karuudesta, jos telttamajoitus kaatosateessa Salaman leirillä vaikuttaa luksukselle. Mutta ei, en huolestu. Sen sijaan melkein väitän, että maalaislapset ovat etuoikeutettuja tässä ajassa. Lastenhoidon ammattilaisten virallisine virikkeineen annan suosiolla olla eri mieltä.

 

Näitä tuumin eräänä viime kesän kauniina iltana, kun katselin pihallamme tallustelevaa paria, edellä meni 3-vuotias tyttäremme Katri ja perässä, puolen askeleen päässä, tuli navettakissamme Ilona. Ilonan hännän kiukkuisesta viuhkeesta päättelin, ettei pari tällä kertaa ollut aivan yksituumainen. Tarkempi tarkastelu osoitti syyn: Katri oli napannut Ilonan iltapalan, pulskan rotan. Tyttö kulki määrätietoisen näköisenä pihan yli ja rutisti rintansa tasalla rotanraatoa pieneen nyrkkiinsä niin, että siimahäntä ja takajalat roikkuivat alaspäin ja pääpuoli retkotti peukun puolella. Katsoin parhaaksi puuttua tapahtumien kulkuun. Palautimme paistin kissalle ja siirryimme hyvässä järjestyksessä omalle iltapalalle. Hämärän peittoon jäi, mihin ja miksi rottaa vietiin, eikä asiaan muutenkaan enää palattu kuin sen verran, että illemmalla Katri tokaisi: "Se rotta oli ihan kuallu."

 

Luotan, että ympäristö sosiaalistaa tyttäreni yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi niin, että hän kymmenen vuoden kuluttua osaa kirkua kauniin naisellisesti nähdessään vaikka vain pienen pienen hiirulaisen. Siksi itse keskityin käyttäytymiskoulutuksen sijaan ihailemaan ihmistaimen aitoa realismia, lajimääritys ja diagnoosi eläimen fyysisestä tilasta menivät aivan nappiin - ei mitään lässytystä nukkuvasta marsusta. Rotta mikä rotta. Ja ihan kuallu. Luonnostaan lapselle rotta ei näytä olevan hyi eikä yäk eikä edes iik. Rotta on kissanruokaa.

 

Useimmille suomalaislapsille kissanruoka on tänään Latz-kuivaruokaa ja sitä saa kaupasta. Rotta taasen on Disneyn puhuva ja kokkaava Rottatouille. Pienikin lapsi kohtaa kuoleman kymmeniä kertoja päivässä televisiossa ja tietokonepeleissä - mutta aitoa raatoa, edes rotanraatoa, harva on kohdannut, saati koskenut.

 

Vaikka kotiteurastukset ovat jo lähes kadonnutta kansanperinnettä, maalaislapset tutustuvat kuolemaan kaikessa lopullisuudessaan jo varhain. Muistan eräänkin kerran, kun istuimme poikamme Laurin kanssa rinnakkain olkipaalin päällä ja odotimme eläinlääkäriä pelastamaan synnyttävän Kisa-lehmän henkeä. Lääkäri tuli ja Kisa selvisi jatkamaan lehmän elämäänsä. Syntymässä olleet kaksosvasikat sen sijaan menetettiin. Mieheni vei pienet vainajat ketuille metsään. Sattuipa samalla viikolla, että mummon vanha Lars-kissa kuoli. Kisu olisi tietysti ansainnut kunnon hautajaiset, vaan minkäs teet kun maa on metrin roudassa. Siispä mieheni vei kissan metsään. Kuolemantapaukset jäivät selvästi vaivaamaan tuolloin 3-vuotiaan Laurin mieltä. Ennen pitkään hän kysäisi: "Jos äiti kuolee, niin viedäänkö sekin sitten mettään?" Otin asiakseni monisanaisesti selvittää perilliselleni, että ei, en todellakaan halua päätyä ketunhaaskaksi metsään, vaan pitäisin enemmän kuin suotavana, että tulisin asianmukaisten menojen saattelemana kätketyksi Lapin kirkkomaahan - vaikka maa sitten sattuisikin olemaan metrin roudassa.

 

Synnytys, onnellisten tai vähemmän onnellisten tähtien alla, kohdataan meidän parinkymmenen lehmän lypsykarjatilallamme parikymmentä kertaa vuodessa. Lapsetkin on uuden elämän alkua päästetty todistamaan, aina kun sellainen hetki sopivaan aikaan kohdalle sattuu. Luullakseni asia on sen verran selväksi tullut, etteivät maalaislapset pidä synnytystä elämysmatkana, mikä pitää voida merkitä Time Manageriin kaksi vuotta ennen h-hetkeä.

 

Synnytystapahtumaan suhtautumisessa kahden lapsemme osalta on ollut havaittavissa pientä hajontaa. Lauri on ollut aina hyvin kiinnostunut ja on jaksanut istua poikimiskarsinan vieressä nurin käännetyn saavin päällä tuntitolkulla katselemassa tapahtumien etenemistä. Saan tehdä muita navettatöitä aivan rauhassa, kun poika käy välillä raportoimassa tilanteen kehittymistä ja analysoi luontevasti erilaisten kalvojen ja sikiövesien esiintymistä. Ja lopulta: "NYT äiti, nyt näkyy sorkat, tuu vetämään!".

 

Katrin suhde ensimmäiseen näkemäänsä vasikan syntymään oli, hmmm, hieman dramaattisempi. Hän kerrassaan kauhistui, otti kaiken synnytyksiin liittyvän naissukukunnan kollektiivisen kivun omille hennoille hartioilleen kannettavaksi ja puki sen hirvittäväksi tuskanparkaisuksi ja huusi ja huusi ja juoksi karkuun niin kauan kunnes tuli seinä vastaan.

 

Siinäpä sitä sitten itse yritin trendikkäästi sovittaa yhteen työtä ja perhe-elämää: olenko nyt karjatalousyrittäjä ja hoivailen synnyttävää lehmää navetan toisessa päässä vai olisinko sittenkin äiti ja rauhoittaisin rääkyvää lasta navetan toisessa päässä, kas siinäpä pulma. Ratkaisin ongelman kuten useimmat työssäkäyvät äidit. Pyrkimällä olemaan siellä ja täällä yhtä aikaa, varmistin sen, että olin sillä ja välillä enkä läsnä juuri missään. Kaikki asianosaiset kuitenkin selvisivät koettelemuksesta hengissä ja pienehköin traumoin.

 

Työn olemus yleensä ja omien vanhempien työ erityisesti tulee maalaislapsille tutuksi, kun sanan mukaisesti asutaan vanhempien työpaikalla. Lisäksi lapsityövoiman hyväksikäyttö on ainakin meillä yleistä, perinteisimpänä lapsenkaitsentatyö. Kun isoveli vahtii viisi vuotta nuorempaa pikkusiskoa, lapsen työpanos vapauttaa aikuisen tuottavaan työhön. Yhtä arvokkaita ovat siis molemmat työt.

 

Muistan, että silloin oli minullakin hetken melkein huono omatunto lapsityövoiman käytöstä, kun Lauri aloitti esikoulun ja kantoi ensimmäisellä viikolla repuittain esitteitä, joiden pääasiallinen sisältö oli kertoa, kuinka paljon huomiota lapsi tarvitsee nyt uuden elämänvaiheensa alkutaipaleella. Pahaksi onneksi koulun aloitus osui yksiin puinnin aloituksen kanssa. Kotiin saapuva tenava sai ovensuussa huomiota kolmen sekunnin ajan: "otavälipalaaisionpellollajamämeennavetalleMUISTAVAHTIAPIKKUSISKOAjasoitajostuleeongelmiamoimoi".

 

Joskus vilkkaan puolitoistavuotiaan pikkusiskon kaitseminen Lauria vähän harmittikin ja sellaisena hetkenä hän tokaisi: "Kun puintiaika on ohi, niin en oo ainakaan kuukauteen Katrivahtina!" Poika oli esikouluikään mennessä sisäistänyt oleellisimman maanviljelijän työstä. Työhön sopii kyllä joskus kyllästyäkin. Mutta ei puintiakaan. Eikä kylvöaikaan. Eikä lypsyaikaan, eikä... Saattaa syystä paeta tulevanakin kesänä leirielämään!