Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Vapaan kansalaistoiminnan tukemisesta, julkaistu Lallissa 1/2006

PIENTEN PANOSTEN SUURET TEOT


 

Tiedätkö mitä tarkoittaa "sosiaalisten kontaktien väheneminen maaseudulla altistaa syrjäytymiselle"? Se on projektibyrokraattien kieltä ja suomeksi se on "Kyl maalaismuija mukuloineen vallan mettittyy jos ei missään käy". Aikoinaan muutama naapurikylän nuori äiti havahtui tähän totuuteen ja perusti Tenavakerhon. Keräsivät porukan ja kysyivät paikan. Kokosivat kyliltä kierrätyskelpoiset lelut, matot ja mööpelit ja kun naiseläjistä oli kyse - hankkivat kahvinkeittimen. Niin oli kerho valmis. Sellainen on Lapin Ylisenpään kylien alle kouluikäisten tenavien, äitien ja perhepäivähoitajien viikottainen kohtaamispaikka. On ollut jo vuosia.

 

Toki olisivat rouvat voineet toimia trendikkäämmin. Olisivat vain jääneet kotiin tv:n ääreen. Ehkä eräänä päivänä yhteiskunta olisi perustanut oikean projektin. Sellaisen, minkä esiselvitystyö olisi kertonut "sosiaalisten kontaktien jne..." Sitten olisi budjetoitu määräraha virikkeellisten leikkivälineiden hankintaan. Olisi palkattu ohjaaja ja vuokrattu direktiivin mukainen toimitila. Olisi kehitetty indikaattoreita mittaamaan tuloksia ja raportoitu saavutuksista, tuotettu mappitolkulla paperia.

 

Vaan ei, ei ole raportoitu. Tenavakerho on byrokratiavapaa vyöhyke. Luulenpa, että eivät Brysselissäkään tiedä mitään meidän kahvihetkistämme.

 

Pienimuotoista, omatoimista toimintaa, joka kuitenkin peittoaa yhteiskunnan panos tuotos suhteella mitattuna vaikuttavuudessaan keskivertoprojektin. Tenavakerho toimii yksityisen isännän kustantamassa Säästöpankkikiinteistössä. Vastaavaa toimintaa pyöritetään usein kyläkoulussa, toimivassa tai lakkautetussa. Silloin yhteiskunnan ainoa panos on seinät - varsinainen välttämättömyyshyödyke Suomen oloissa muuten. Kuntabudjettien teon aikaan kylissä eletään epävarmuuden aikoja. Realisoidaanko juuri meidän talomme?

 

Osa koulutaloista on todella jäänyt ränsistymään vailla mitään käyttöä. Niiden myyminen on oikea ratkaisu, uusi omistaja on uusi elämä kuolemaantuomitulle talolle.

 

Toinen asia ovat nämä maaseudun monitoimikeskukset, joissa on säännöllistä toimintaa. Ne voivat siirtyä tyylikkäästi kunnan omistuksesta kyläyhteisölle muodollisella kauppasummalla, taannoin Kristiinankaupungissa tehtiin kiinteistökauppaa sadalla eurolla. Kunta pääsee eroon kiinteistön ylläpitokustannuksista ja pystyy kuitenkin turvaamaan kuntalaisten harrastusmahdollisuuksia kuntakeskuksen ulkopuolellakin. Kylälle taas säilytetään tilat yhteiseen toimintaan. Oman talon isännäksi ryhtyminen tuo kyläyhdistyksen toimintaan uutta tarkoitusta ja ryhtiä - toki porkkanan lisäksi myös talkootyön ikuista keppiä.

 

Näiden kohtuullisessa käytössä olevien talojen kohdalla on myös nähtävissä toisenlainen toimintamalli, se surullisin. Siinnä kylätoimikunnalta vaaditaan täysinpalvelleesta koulukiinteistöstä kymmenien tuhansien eurojen kauppahintaa. Kymmeniätuhansia talosta, joka on ehkä rakennettu aikoinaan kyläläisten lahjoittamista hirsistä kylän yhteisistä maista lohkotulle tontille! Talosta, jossa ei koulutyön loputtua olisi enää yhtään ehjää ikkunaa, mikäli kyläläiset eivät olisi sitä valvoneet ja varjelleet kuin omaansa. Jos rahoja ei löydy, talo myydään eniten tarjoavalle toimivan kyläyhdistyksen alta. Ja kauppahinta, kylätoiminnan tapporaha, kiertyy kunnan kassassa hienon syrjäytymistä ehkäisevän projektin rahoitukseksi...