Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Julkaistu Lallissa keväällä 2008  

  

Keväällä, 90 vuotta sitten

 

Kansalaissodasta on kulunut 90 vuotta. Viralliset juhlat ja muistelukset ovat saaneet minut muistamaan lapsuuteni kertomukset omaisteni ja uusmaalaisen kotiseutuni kohtaloista tuona aikana. Äitini oli hyvä tarinankertoja, joka ei välttänyt vaikeita aiheita ja pikkutyttöön teki vahvan vaikutuksen - naisten sota.

 

Molemmat isoäitini olivat keväällä 90 vuotta sitten nuoria aviovaimoja, jotka molemmat odottivat esikoistaan. He elivät naapurikylissä, mutta yhteiskunnan jakolinjojen vastakkaisilla puolilla.

 

Näihin aikoihin keväästä 1918, ennen suuria loppukahinoita, tuli Gunnarin taloon entinen renki isäntää kysymään. Kun isäntä ei paikalla ollut, ovelle meni emäntä, isoäitini, toimittamaan kulkijan matkoihinsa. Tämä jatkoi toiseen taloon, missä hän myös oli ollut työssä. Tässä talossa isäntä oli paikalla ja miesten lyhyt kohtaaminen päättyi siihen, että renki ampui entisen isäntänsä. Ampuja tuli samalla langettaneeksi itsellensäkin nopean kuolemantuomion aikansa pikaoikeudenkäynnissä, missä mahdollista työpaikkakiusaamista tai erimielisyyksiä ylityökorvauksista ei laskettu lieventäväksi asianhaaraksi. Kun isoäidilleni selvisi, että se oli kuolema, jonka hän oli oveltaan pois käännyttänyt, silkasta järkytyksestä käynnistyi hänen synnytyksensä. Lapsi oli niin paljon ennenaikainen, ettei sillä ollut mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Se jo nähtiin, että hän olisi ollut poika, setäni. Vielä oman kuolemansakin takaa oli katkeroitunut renki vienyt kostonsa päätökseen, hän oli kuin olikin tappanut talosta isännän, sen seuraavan.

 

Niin päätti kevättalvinen päivä kolme elämää kotikylästäni. Eloonjäänneillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin elämässä: huhtikuussa 1919 syntyi isäni.

 

Sodan jälkimainingeissa toisen isoäitini tuli aika synnyttää, hän sai pojan. Sotatalven ruoanpuutteen vuoksi sekä äiti, että vastasyntynyt lapsi olivat heikkoja, niin kerrottiin. Äidin rintatulehdus koitui vauvalle kohtalokkaaksi, elettiinhän aikaa ennen antibioottien ja Tuttelien keksimistä. Lääkäreitäkin tuon ajan maaseudulla jo toki oli, mutta ei hävinneille. Enoni oli vain pieni nyytti kun hänet kätkettiin Nurmijärven kirkkomaahan, sille puolelle, mistä yksinkertaiset puuristit maatuivat nopeasti pois.

 

Eloonjäänneillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin elämässä: 1920-luvun puoliväliin mennessä Seipäänmäen torppa oli itsenäistynyt, perheen isä oli toipunut vankileirien koettelemuksista ja perheeseen oli syntynyt kaksi tervettä lasta, enoni ja äitini.

 

Sisällissodissa, niin maailmalla tänään kuin Suomessa muutama sukupolvi sitten, tuppaa olemaan vähemmän voittajia ja sankareita ja enemmän lapsiaan itkeviä äitejä. Kuitenkin samoista äideistä versoo uusi alku, uusi elämä ja aikanaan myös - sovinto.

 

Historia avautuu jotensakin vivahteikkaampana omien geenien kautta, kuin vain koulukirjoista lukemalla. Suosittelen juhlavuoden pieneksi suureksi kulttuuriteoksi tutkimusmatkaa omille juurille. Mitkä olivat syyt, mitkä seuraukset ja mikä oli omien esivanhempien, tavallisten suomalaisten rintaman molemmin puolin tai syyttöminä sivullisina ajan virrassa, mikä oli heidän osansa keväällä, 90 vuotta sitten.