Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

kolumni Länsi-Suomessa huhtikuussa 2009

Kevätmourujaiset

 

Viime keväänä, kevätmourujaisten aikaan, jouduin pienen tyttäreni vakavaan epäsuosioon perhesuunnittelusyistä. Ei, pikkusiskoa hän ei sentään toivonut - toistaiseksi olen säästynyt luennoimasta äitien, vauvojen ja vaihdevuosien syy-yhteyksistä. Kyse oli kissanpoikasista. Voiko pikkutyttö mitään niin suloista tietää, kuin häntä pystyssä taapertava nyrkin kokoinen, maatiaisraitainen karvapallo? Sellaisia oli serkkujen luona havainnoitu ja kun meillä on kaksi navettakissaa, Ilona-tyttö ja Zefyros-kolli, alkoi pikkuihminen hartaasti odottamaan kotiin kissanpentuja. Odotti ja odotti, kunnes isoveli paljasti karmean salaisuuden: -Ne mitään pentuja saa, äiti vei ne eläinlääkärille leikattavaksi kun ne oli pieniä.

 

Koska tieto lisää tuskaa, saapui tyttö ulvoen luokseni varmistamaan, että eihän äiti oikeasti ole voinut mitään niin julmaa tehdä. Hädissäni erehdyin turvautumaan totuuteen: -Juu juu, leikattu mikä leikattu, kaksi kissaa pitää sopivasti rottakannan kurissa. Jos pentuja alkaisi tulla puoli tusinaa keväin syksyin niin äitikö niitä sitten tappaisi? Parku yltyi muutaman oktaavin järkiperustelujeni ansiosta.

 

Ymmärsin siinä vaiheessa jo itsekin, etten taida olla aivan viisas. Ryhtyä nyt keskustelemaan kissanpoikien tappamisesta nelivuotiaan tyttölapsen kanssa. Tästä jos yksikin lapsipsykologi saisi vihiä, niin terapiassa olisimme molemmat. Ja kissatkin, ne leikatut, varmuuden vuoksi evakuoitaisiin Kirpun eläinkotiin.

 

Tänä keväänä olen valmistautunut paremmin. Aion olla nykyaikainen. Kunhan keskustelu uhkaa taas kääntyä kissanpoikasiin, olen valmiina. Oitis passitan tyttären isoveljen kanssa Habbo-hoteliin ostamaan virtuaalikissaa. Virtuaalikissan perhesuunnittelusta ei taatusti tarvitse kenenkään kantaa vastuuta. Ehkä ei turkki tunnu pieneen käteen pehmoiselle eikä kehräys kuulu, mutta eipä se toisaalta raapaisekaan, jos sitä vetää hännästä. Ja virtuaalikissan ruokkimisen voi huoleti laiminlyödä, jos televisiosta sattuu tulemaan jotain kivaa... No, ehkä tätä ratkaisua pitää sittenkin hetki vielä harkita!

 

Usein tulee lapset tuupattua jonkun ruudun ääreen, tv:n tai tietokoneen. Aikuinen pääsee itse hetken helpommalla: ei aina jaksa kieltää, saa tehtyä jotain "tärkeää" sillä aikaa tai välttyy keskustelemasta niistä vaikeista elämän ja kuoleman kysymyksistä. Ruututodellisuus on ajankäytöllä mitattuna vahva kasvattaja.

 

On helppoa kysyä kolmasluokkalaiselta miksi koulumatka kesti niin kauan tai ketkä olivat jäkiskentällä pelaamassa. Sellaisista asioista omakin lapsuuteni koostui. Vaikeampaa on kysyä, miten peli sujui Travianissa tai ketä kavereita oli tänään Habbossa. Jos tuleekin kysyttyä, ei vastausta tahdo aina ymmärtää, kun ei itse ole siihen maailmaan kasvanut.

 

En taida olla ainoa 1960-luvulla syntynyt vanhempi, joka kokee olevansa vähintään tukiopetuksen tarpeessa yrittäessään ymmärtää lasten nettiympyröitä. Silti pitäisi jälkeläisille osata kertoa, että kaiken hyvän, hauskan ja hyödyllisen lisäksi ruututodellisuudella on kääntöpuolensa, kaikkiin netissä mouruaviin kolleihin ei parane luottaa. Kissanviikset, miten on mutkikas virka tuo äitinä oleminen!