Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Vieraskynä -kolumni paikallislehti Alasatakunnassa lokakuussa 2009

 

Kaupunkielämän alkeiskurssilla

Jonain päivänä kotona toimitin äänekkäästi lähteväni Raumalle. Siihen viiden vanha tyttäreni oikaisi: ”Äiti, mehän ollaan Raumalla!” Tarkensin tarkoittavani keskikaupunkia. Minusta ikkunasta avautuva maisema - peltoaukea laiduntavine lehmineen Lapin ja Hinnerjoen rajalla - ei aivan vastannut mainoslauseen tekstiä ”Kaupunkielämää vuodesta 1442”.

 

Oman etnisen taustani määrittelen litanialla Kuolimaalta, Lapista, Raumalta, Satakunnasta, Suomesta, Euroopasta. Aikanaan tyttäreni osannee laittaa kotikaupungin aivan luonnostaan oikeaan väliin, tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa. Kotiseutumääritelmät eivät ole toinen toisiaan poissulkevia, painotus löytyy tilanteen mukaan. Suomessa kunnallinen itsehallinto on vanhempaa kuin valtiollinen itsenäisyys. On luonnollista, että kotikunta on vahva osa identiteettiä ja muutoksien hyväksyminen ottaa aikaa, sitä pitää kunnioittaa.

 

Xxx

 

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että vuosisatojen saatossa ihmisten elinpiiri on muuttunut ja laajentunut. Nykyisin on jokapäiväisenpää käväistä Kuolimaalta Raumalla, kuin oli Lapin kunnan perustamisen aikoihin käydä Kuolimaalta Lapin kirkonkylässä. Viikoittainen ruokakaupassa asiointi Raumalla olisi vuoden 1868 Lapissa ollut villinpuoleinen haavekuva.

 

Vastaavan mittaluokan muutos on käynyt kunnan tehtävissä ja velvoitteissa kunnallisen itsehallinnon historian aikana. Nykyisten subjektiivisten oikeuksien ja kuntatalouden vuoristoradan yhdistelmän oloissa minua ei lainkaan harmita, että elämme tässä yhteistaloudessa. Leveät hartiat tuovat vakautta ja jotenkin sitä kuntapäättäjä nukkuu yönsä paremmin, kun tietää kunnan kassassa olevan rahaa niin ennen kuin jälkeenkin kunnan työntekijöiden palkkapäivän.

 

Xxx

 

Kuntaidentiteettiä ja lähipalveluja vähemmälle huomiolle on jäänyt paikallisdemokratian tulevaisuus, yksilön vaikutusmahdollisuudet lähiympäristöönsä. Verkkoviestinnän vallankumouksen myötä paikasta riippumattomaan vuorovaikutukseen on tänään paremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen. Kaupungin nettisivuilta löytyy paljon tietoa, mutta vuorovaikutusta ei juuri nimeksikään, kansalaiskeskustelusta puhumattakaan. Se lienee ulkoistettu Länsi-Suomen tekstaripalstalle.

 

Jos ruohonleikkuu yleisillä alueilla ei sujunut odotettuun tahtiin, ennen saattoi kävellä kunnantaloon ja kysyä kunnanjohtajalta mikä mättää. Ja asiaan tuli selvyys. Nyt on kaupungin parin tuhannen työntekijän joukosta hankala löytää ketään, jolle mikään asia kuuluisi. Pienistä käytännön asioihin liittyvistä murheista kasvaa suuria, kun asiallista palautekanavaa ei tunnu olevan.

 

Aiempi tiheä luottamushenkilöverkosto takasi sen, että kansalaismielipide kuului päätöksentekoon ja vastaavasti tehtyjen päätösten taustat tulivat tietoon suusta suuhun menetelmällä. Vanha järjestelmä on lakannut olemasta ja tästä näkökulmasta ei ole liikaa mietitty sitä, miten uusi tulisi rakentaa. Kansalaisvaikuttamisen kuitenkin sietäisi olla laajenevien kuntien erityissuojeluksessa.

 

Uudessa tilanteessa entistä tärkeämpi rooli lankeaa myös paikallisille lehdille sekä kolmannelle sektorille, yhdistyksille. Edelliskesänä Arto Tamminen esitti Löylypäivillä, että Lappiin pitäisi perustaa kotiseutuyhdistys. Viisaasti sanottu. Kylillä on kyläyhdistyksensä, mutta kirkonkylällä sellaisen virkaa taisi aiemmin hoitaa kunta. Kokoavalle voimalle on tilausta.

 

Pienten maalaiskuntien kiistaton vahvuus on ollut siinä, että kunta ja kuntalaiset ovat olleet ikään kuin samalla puolella, samaa maata. Mikään ei estä pikkukaupunkia pyrkimästä samaan.