Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni sanomalehti Länsi-Suomessa 22.1.2010

Saako olla lähiruokaa?

 

Lähiruoka on oman seudun raaka-aineista tuotettua ja jalostettua ruokaa, joka toimitetaan kuluttajille mahdollisimman vähien kilometrien ja välikäsien kautta. Käsitteen sisälle sopii niin oman maakunnan elintarviketeollisuuden jalosteet kuin säkki perunoita oman kylän perunanviljelijältäkin.

 

Aidointa lähiruokaperinnettä Raumalla edustaa perjantaisin Pick'n'Payn tiloissa alueen tuottajien Osuuskunta Landepuad, josta voi ostaa oman pellon viljasta jauhettuja jauhoja tai omien lehmien maidosta tehtyjä juustoja. Ruokaa, johon selkeästi liittyy muitakin arvoja kuin halpa hinta.

 

Meillä on tuottajia, jotka haluavat alkutuotannon jatkuvan laajentamisen sijaan hakea lisäansiota nostamalla jalostusastetta ja markkinoimalla valmista tuotetta itse. Samoin meillä on kuluttajia, jotka haluavat globaalien markkinoiden bulkkituotteiden sijaan lähellä tuotettua ruokaa, jonka alkuperä tunnetaan.

 

Nykyaikaan hyvin sopivasta toiminta-ajatuksesta huolimatta näitä lähiruokayrityksiä ei ole syntynyt pilvin pimein. Päinvastoin, yrittäjien rivit harvenevat ja harmaantuvat. Yrittäjien itsensä mukaan syy ei ole menekin puute vaan sietämätön byrokratia.

 

Asialla on myös elinkeinopoliittista merkitystä. Pienessä yrityksessä on ison yrityksen siemen. Sellainen, kuin Kivikylän kehityskaari, yhden miehen palvisaunasta toistasataa henkeä työllistäväksi elintarvikeyritykseksi. Mitä enemmän on pieniä yritysituja, sitä suuremmat mahdollisuudet joukosta on kasvaa paikallisia menestystarinoita.

 

Pienyrityksessä yrittäjä on usein toimitusjohtaja ja siivooja, tuotekehittelijä ja markkinointiassistentti samassa pakkauksessa, mutta harvemmin pesunkestävä byrokraatti.

Siksi kohtuullisen mutkikas suomalainen elintarvikelainsäädäntö voi muodostua kauhistukseksi. Lain tulkinnassakin tuntuu olevan alueellisia eroja tarkastajasta riippuen, vaikka laki kaikille onkin sama.

 

Elintarvikelainsäädännöllä on kiistatta tarkoituksensa. Se on kuluttajan suojelemista ruokaan liittyviltä riskitekijöiltä. Ruoasta pitää voida nauttia turvallisin mielin. Pienjalostaja tämän toki tietää selkäytimessään joka hetki – aiheutetun ruokamyrkytysepidemian ja yrityksen konkurssin välille voisi vetää yhtäläisyysmerkin. Pienemmilläkin laatuhäiriöillä on tapana pahana kellona kuulua kauas. Elintarvikevalvonnan ja yrittäjän pyrkimykset ovat perimmältään yhteneväiset.

 

Törmäyskurssille joudutaan, milloin jonkin toimenpiteen tai paperinpyörittelyn merkitystä elintarviketurvallisuudelle ei maalaisjärjellä pysty ymmärtämään. Simputukselta vaikuttavat säädössulkeiset vievät yrittämisen ilon, vaikka lain kirjaimeen pohjautuisivatkin.

Suomalaisessa kansanluonteessa on edelleen – onneksi - ripaus Tuntematonta: asialliset hommat hoidetaan, mutta ympyriäisten kivilöihen asettelemisesta palaa hihat.

 

Parhaaseen tulokseen onkin päästy niillä seuduin, missä valvonta on löytänyt työnohjauksellisen otteen: lakia noudatetaan ja elintarviketurvallisuudesta ei tingitä, mutta yhdessä yrittäjän kanssa etsitään ratkaisut, jotka ovat mahdollisia myös elävässä elämässä ja yrittäjän arjessa.

Tähän suuntaan soisi meilläkin valvontaa kehitettävän, jotta asiakkaita suojeltaisiin vain elintarvikkeiden riskeiltä, ei koko lähiruoalta, tekemällä pienyrittämisestä turhan mutkikasta.