Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni sanomalehti Länsi Suomessa 26.5.2010

Suvivirren aika

 

Pian on taas aika päästää ilmoille pääskysiäkin varmempi kevään merkki, Suvivirsi. Suomalaisessa kulttuuriperinteessä se on kuin yhteinen siirtymäriitti, jonka mukana yksi vaihe elämästä, milloin mikäkin, jää taakse ja seuraava on idullaan.

 

Perheessämme tämän kevään Suvivirsi lauletaan viimeistä kertaa seurakunnan päiväkerhon päättäjäisissä. Sen myötä jää taakse elämänvaihe pikkulapsiperheenä ja syksyllä esikoulua aloittelevan kuopuksen kera astumme koululaisperheen arkeen.

 

Vaikka lapset kerhoa ovat käyneet, ovat kerhovuodet olleet äidillekin kasvattavaa ja maailmankuvaa avartavaa aikaa.

 

Minulle ei olisi koskaan tullut mieleeni lukea lasteni kanssa iltarukousta. Ei, ennen kuin pieni kerholainen itse sitä ymmärsi pyytää, kerhon Kirstien kasvatustuen tulosta siis. Rukous on ilmeisen luonteva osa iltatoimia, koskapa pikkutyttöni jonakin aamuyönä puoli kolmen aikoihin tuli huolissaan herättämään minut: ”Äiti, me illalla unohdettiin se aamensanomus”.

 

Eipä itselleni myöskään koskaan olisi tullut mieleeni laittaa lapsia nimenomaan seurakunnan kerhoon. Ei, ellei silloinen Lapin seurakunta olisi tehnyt kerhosta – liikemaailman termejä lainatakseni – varsinaista sisäänvetotuotetta. Maksuton kerho, johon oli maksuton kuljetus kotiportilta. Voisiko kukaan tuollaisesta lapsenhoitoavuntarjouksesta kieltäytyä?

 

Seurakunnan luottamushenkilöt olivat talousarviota tehdessään oivaltaneet jotain hyvin oleellista ihmisen elämänkaaren herkkyysvaiheista. Tarjoamalla lapsierheiden ruuhkavuosiin konkreettista apua, tasapuolisesti varallisuuteen ja aiempaan asianharrastukseen katsomatta, seurakunta sai nuorista aikuisista sitoutuneita kirkollisveron maksajia. Samalla seurakunta pääsi varsin kattavasti koko ikäluokalle esittelemään omaa toimintaansa ja viestiään, myös karsimaan turhia ennakkoluuloja. Kirkko ei tarvitse portsaria vaan sisäänheittäjän - sinnehän vanhemmat, kummit ja mummot menee, mihin lapsetkin.

 

Nykyaikana lasten ”kuuluu” harrastaa. Taitolajeja kungfusta viulunsoittoon treenataan tosissaan jo ennen kouluikää. On arvokasta, että lapsen harrastuskalenteriin löytyy vaihtoehto, missä painopiste onkin ihmisenä olemisen taitojen opettelussa. Sellaisissa, miten lähimmäisen kanssa tullaan juttuun tai että maailmassa on edelleen olemassa oikea ja väärä, ei vain kiva ja mitä-mä-tästä-hyödyn. Eettisen kasvatuksen avaimiksi pari vuosituhatta vanhat vertaukset tuntuvat olevan varsin oivallisia. Tuona aikana ihmiselossa on muuttunut kaikki – eikä mikään.

 

Sivutuotteena kerho on juurruttanut ihmistaimia suomalaiseen kulttuurin ja juhlatraditioon, näistähän löytyy hämmästyttävän paljon aineksia kristillisestä perimästä.

 

Ajan henkeen kuuluu olla suvaitsevaisia jos jonkinlaisten kotkotusten suhteen. Vaan kunhan joku alkaa tosissaan puhua enkeleistä, päästämme suvaitsemattomuutemme valloilleen ja otamme muutaman taka-askeleen. Suvivirren aikana olen kiitollinen siitä, että kerhoajan kautta, puolimitten vahingossa, lastenhuoneen ilmatila on tullut avattua suojelusenkeleille.