Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni Länsi-Suomessa 18.7.2010

Kulttuurimaisemassa

 

Ajelin kauneimman alkukesän aikaan perhejuhlien vuoksi Satakunnasta Pohjois-Karjalaan, poikki Suomen. Ohi soljuvaa maisemaa oli mukava katsella, peltojen, metsien ja kylien rytmistä vaihtelua, sinistäkin siellä täällä.

 

Jonkun matkaa Jyväskylästä itään huomasin, että Maisema oli kadonnut. Oli kuin olisi ajanut vihreää putkea pitkin kohteesta A kohteeseen B. Niiden välillä auton ikkunoista satunnainen matkailija kohtasi matkallaan pusikkoa. Eikä sitten muuta. Olin saapunut seuduille, joilla 1960-luvun maaltapako näyttäytyi metsittyneinä peltoina. Menneiden sukupolvien työ oli muuttunut hylätyiksi taloiksi ja autioiksi pihoiksi.

 

Ihailtuani aikani pajukon vaihtumista lepikoksi ja lepikon vaihtumista pajukoksi aloin ikävöimään länsi-suomalaista maaseutumaisemaa, jossa – toistaiseksi - katse kantaa kauas yli peltojen. Jos kauneus on katsojan silmässä, tuli selväksi, että minun silmääni miellyttää työn ja toiminnan, elämän merkit.

 

Virallisissa kategorioissa maisema jaetaan luonnon- ja kulttuurimaisemaan sitä hallitsevien elementtien mukaan. Matka itään sai minut huomaamaan, ettei kulttuurimaisema säily, mikäli siellä ei asuta ja eletä. Suomen kartalta löytyy jo valkoisia alueita. Kylien elinvoimaisuudesta, jatkuvuudesta ja asumisen edellytyksistä huolehtiminen on tärkeätä maisemanhoitoa.

 

Täällä Raumallakin on Museoviraston inventoimia valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä, joiden säilymistä kaupungin tulee omassa toiminnassaan vaalia. Automaattisesti osaamme tälle listalle sijoittaa Vanhan Rauman. Vähemmän tunnettua on, että valtakunnallisesti merkittäviksi on määritelty myös Sorkan, Unajan, Antilan ja Voiluodon kylät sekä Lapinjokilaakson kylä- ja viljelymaisema, jossa itsekin asun. Maaseudun perinteinen kulttuurimaisema on syntynyt vuosisatojen aikana luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksesta, siinnä näkyy meidän historiamme.

 

Kulttuurimaiseman varjelemisesta tulee helposti mieleen kaikki se, mitä maisemassa ei saa tehdä, ei saa rakentaa sitä ja ei saa tehdä noin. Totta. Tyylittömällä rakentamisella maisemaa saa pilattua vuosikymmeniksi, jopa vuosisadoiksi.

 

Yhtä tehokkaasti maisemaa saa pilattua sitä autioittamalla. Jos rakennat kulttuurimaisemaan uutta, tarvitset lupaa, plankettia ja lausuntoa jos jonkinlaista. Jos toimit toisinpäin, jätät pellon viljelemättä ja talon asumatta saat vapaasti toimia omin lupinesi, keneltäkään virallista lausuntoa kysymättä. Korkeintaan muutaman vuosikymmenen kuluttua satunnainen matkailija huomaa kukkivan rypsipellon muuttuneen pujo ja paju ryteiköksi, huomaa tienvarren talon ikkunoissa verhojen tilalla laudat.

 

Pysyäkseen elävänä, siis kauniina, kulttuurimaisema tarvitsee myös tulevaisuuden. Tarvitaan tilaa ihmistoiminnan uudistumiselle, ei vain museoimiselle. Kylän ensimmäinen jyhkeä kivinavetta edusti rakennusaikanaan poikkeuksellista, modernia maatilarakentamista. Nyt, puolentoista vuosisataa myöhemmin kulkiessamme kesäisissä kylissä, taidamme olla iloisia, ettei turhantarkkaa rakennusvalvontaa tsaarin valtakunnassa tunnettu.