Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni Länsi-Suomessa 23.5.2011

Mummo kuskina

 

Yritin sopia treffejä naapurin mummon kanssa. Aikataulu teki tiukkaa. Mummon piti lähteä miniälleen kuskiksi. Niin, miniä on kyllä reipasotteinen nainen, mutta ei kai sentään keskellä tiistaipäivää kuskin tarpeessa? Eihän toki mitään sellaista. Hän on perhepäivähoitaja ja hoitolapsilla olisi valokuvaus kirkonkylässä. Pyysi mummoa kuskiksi, koska ei itse saa ajaa. Siis lapset kyydissä ei saa ajaa, muuten ajoluvassa ei sentään ole häiriöitä.

 

Taannoin toisaalla perhepäivähoidossa olevien lasten isä ällisteli samaa käytäntöä. Päiväkodilla vieraili lastenteatteri ja perhepäivähoidon lapsetkin toki toivotettiin tervetulleiksi kulttuurielämyksen pariin. Niinpä heidän pappansa pyydettiin lapsia kirkonkylään vajaan kymmenen kilometrin matkan kyyditsemään. Perhepäivähoitaja sitten körötteli yksin omalla autollaan perässä.

 

Eihän näissä tapauksissa ole järjen häivää?

 

Perustelu löytyy vastuukysymyksistä. Matkalla voisi tapahtua hoitajan kyydissä onnettomuus – ja lasten kohdalle sattuneet vakavat onnettomuudet ovat varmasti meidän kaikkien mielestä niitä ihan kaikkein kurjimpia kohtalon iskuja. Jos vanhemmat alkaisivat hakea muita korvauksia, kuin mitä normaali liikennevakuutus kattaa, ääritapauksessa päivähoitajan työnantaja olisi oikeudessa vastaamassa työaikana tapahtuneesta onnettomuudesta.

 

Tämän riskin vuoksi työnantaja on yksiselitteisesti kieltänyt työntekijöiltä lasten kuljettamisen työaikana. Myös niiltä, joilla kuljettamiseen olisi tarvetta, halua ja mahdollisuuksia. Matkanteon tarvetta määräys ei tietenkään poista, eivät nykymaailmassa vanhemmat toivo lapsia umpioitavan hoitopaikkaan, ei siihen kaikkein kodinomaisimpaankaan.

 

Linjaus väistetään niin, että päivähoitopalvelun käyttäjät, työssä olevat vanhemmat, itse järjestävät lapsille kyydin, jos haluavat heidät teatteriin tai ryhmäkuvaukseen. Siksi siis mummot ja papat kehiin! Lasten liikenneturvallisuus näin ei parane, mutta sehän ei ongelman ydin ollutkaan. Vastuukysymys on kuitattu, oikeusprosessi ennaltaehkäisty.

 

Samaan lopputulokseen pääsemiseen tarvitaan erilaisissa olosuhteissa erilaisia toimenpiteitä. Jos lähikirjasto on kahden korttelin päässä, on varsin luonnollista, että sinne matka taittuu omien tai hoitolasten kanssa kävellen. Matkalla pysähdytään hetkeksi ihastelemaan jalkakäytävän asvaltin murtumasta ylös puskevan voikukan elinvoimaa.

Yhtä luonnollista on, että jos lähikirjasto on kymmenen kilometrin päässä, lapset otetaan autoon, tokikin turvaistuimeen ja turvavöihin, ja matka taittuu autoradiosta Rölli-kasettia kuunnellen.

 

Molemmilla tavoilla varsinainen päämäärä, lasten käynti lähikirjastossa hoitajan kanssa onnistuu ja siirtymätaipaleeseen molemmissa tapauksissa kuluu se varttitunti. Molemmilla matkoilla vaara voi kohdata pientä kulkijaa. Oman auton käyttökielto taas kirpaisee selvästi enemmän sitä, jolla matkaa on enemmän. Ei voi kävellä lasten kanssa, päivä ei riitä. Vuosittaisesta taksirahasta ei ole apua, se kun pitää jakaa ikiaikaisten tasa-arvoperiaatteiden mukaan ”jos joku saa, kaikkien pitää saada yhtä paljon”.

 

Kun hyvää tarkoittavilla ohjeistuksilla arki tarpeeksi hankalaksi tehdään, varsin käyttökelpoinen perhepäivähoito hoitomuotona väistyy, väistyy nopeammin, kuin se nyt jo muutenkin tekee. Päivähoito keskittyy enemmän päiväkoteihin ja keskustojen perhepäivähoitajille, pois kylistä ja isojen pihojen omakotitaloista. Lasten liikenteessä viettämä aika ei tästä kehityksestä vähene.

 

Kunnallishallinto pakkaa olemaan enemmän lakipykäliä, vakuutusjuridiikkaa ja pienellä painettuja kohtia työehtosopimuksissa, vähemmän elävää elämää ja luovaa ongelmanratkaisutaitoa. Siksi näinkään pikkuruiseen ongelmaan ei löydy muuta ratkaisua, kuin pyytää mummo kuskiksi.