Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni Länsi-Suomessa 16.1.2012
 

Taidepläjäys

Tulin käyneeksi tyttäreni kanssa raumalaisessa Lönnströmin taidemuseossa. Koska kyseessä oli ex tempore käynti, minulla ei ollut kovin selvää käsitystä, mitä vastassa on. No, taidemuseossa on varmaan tauluja seinillä. Ei ollut tauluja seinillä. Oli näkkileipää lattialla.

Peri-perinteisestä ulkomuodostaan huolimatta Lönnström on erikoistunut nykytaiteeseen. Kuluvan kuun 22. päivään saakka museossa on uhanalaisen Kankaanpään taidekoulun kasvattien ja kasvattajien näyttely ”Mäkilähtö”.

Yhden huoneen lattia oli peitetty kuvioidulla hiekalla ja toisen näkkileivällä. Näkkileipäaavikolla tinasotilaan kokoinen heppu kaivoi lapiolla monttua, etsi varmaan aarretta leivän syrjästä. Kolmannessa huoneessa huojui tuulessa ruohikko, vihreistä pikkukarkeista rakennettu. Maltoimme olla maistamatta, eihän näyttelyesineitä sovi syödä.

Pieni näyttelyseurani oli viehättynyt kotoisista materiaaleista, tällaisen voisi tehdä itsekin. Väitin, että tässä pätee sama kuin Duudsoneissa: älä kokeile näitä temppuja kotona. Toisaalta, eteisemme lattialla on väliin siinä määrin hiekkaa ja kirjahyllyn päällä tomua, sängynalusista nyt puhumattakaan, että ornamenttien muotoilu sormella kyllä sujuu. En siis täysin nurjamielisesti suhtautunut nykytaiteen kotiuttamiseen, vaikka järkähtämättä pysyin kannassani, että ruoalla ei leikitä.

Kierroksen edetessä astuimme mörköjen seuraan. Ihmiskasvoisia jättiläislepakkoja ja -taskurapuja, leijuvien haamujen mustat kynttiläillalliset. Lähes liian jännää meille, mutta ei ihan. Suuri huone oli täynnä airottomia veneitä ja hiljaisia matkustajia. Matkaajissa oli jotain tuttua? Aivan, lapsuuskotini kirjahyllyn melkein-kaikkein-hurjin kirja, Suon kansaa. Kirjan kuvissa tanskalaisesta suosta ylös kaivettujen rautakauden ihmisten muumiot olivat saman värisiä ja katsoivat samalla ilmeellä kuin nämä. Huh, kaikenlaisia kirjoja sitä onkin jätetty lasten nähtäville 1970-luvulla.

Tyttäreni mieleen veneet toivat Pirates elokuvan kohtauksen, missä kuolleet miehet tulevat pienillä veneillä, niissä veneissä vaan oli mukana lyhdyt, näillä ei. Se sai minut ihmettelemään, miten 7-vuotias tuntee K-13 elokuvan melkein-kaikkein-hurjimmat kohtaukset. Kaikenlaisia DVD-elokuvia sitä jätetäänkin lasten saataville 2010-luvulla. Yhtä mieltä tunnuimme olevan siitä, että Tuonelan virralla tässä ollaan.

Ehdin jo julistaa taidekierroksemme päättyneeksi sillä perustelulla, ettei ullakko olekaan näyttelykäytössä. Siellä näytti olevan vain museon ryjävarasto. Väärässä jälleen! Koskapa ryjävarastolla oli nimilappu, olimme edelleen taiteen parissa. Ullakolla oli kaatopaikka ja lauma isoja kaatopaikkakoiria, joista yksi roikkui takajaloistaan köysilenkissä katosta. Minusta näytti, että toiset koirat aikoivat juuri raadella sen kinnerissä killuvan palasiksi ja pistää raadon porukalla poskeensa. Tunsin oloni verikoirien seurassa vähintäänkin epämiellyttäväksi. Miten täältä pääsee poo-ois?

Samaan aikaan tyttäreni laittoi päänsä kallelleen, katsoi koiria ja kertoi, että noi toiset yrittää auttaa tota ansaan jäänyttä. Toi yks hyppää ja puree köyden poikki, niin sit se pääsee vapaaksi... Keski-ikäisen ja ekaluokkalaisen käsitys ryhmädynamiikasta vaikutti olevan hieman erilainen. Ekaluokkalaisen eduksi. Jos ei enää joulupukkiin uskokaan, saisipa vielä tovin uskoa lähimmäisenrakkauteen.

Palattuamme taiteen sfääreistä takaisin Valtakadun kamaralle, arvelin, ettei ole ihan huono idea pistää toisinaan nokkaansa uusiin paikkoihin. Silkasta uteliaisuudesta. Kotikaupungistakin löytyy, vieläpä pikkurahalla, monenlaista nähtävää ja koettavaa, kunhan malttaa astua sivuun tutuista päivärutiineistaan. Uudenvuodenlupauksesta kävisi aina uudelleen: ”Avaa yksi uusi ovi!”