Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

Kolumni Länsi-Suomessa 21.5.2012

Aamu maalla

Äitienpäivänä, keväisenä sunnuntaiaamuna, näin karjakeittiön ikkunasta sen näkymän, minkä jokainen äiti haluaa nähdä. Kaksi tenavaa, yöpaitoihin ja kumisaappaisiin sonnustautuneina, juoksee kohti metsänreunan runsaita valkovuokkokasvustoja. Hyvillä mielin ajattelin, että pian saankin aamun työt valmiiksi. Pääsen vaihtamaan haalarit yöpaitaan ja vastaanottamaan valkovuokkotoimituksia asiaankuuluvien rituaalien saattelemana.

Tuskin olin saanut ajatusta loppuun, kun näin navetassa sen näkymän, mitä kukaan karjankasvattaja ei halua nähdä. Kunnianarvoisa vanha lehmärouva Tähkä liukastui. Eikä päässyt ylös. Vahinkohan ei tule kello kaulassa, mutta yleensä se kuitenkin tulee virka-ajan ulkopuolella. Esimerkiksi äitienpäivän aamuna.

Siinnäpä sitten viipotin lopun päivää edestakaisin tuvan ja navetan väliä, vuoroin perheen hemmoteltavana, vuoroin hoivailemassa tapaturman uhria, tarjoilemassa vettä ja kääntämässä kylkeä. Ja keskustelemalla henkeviä päivystävän eläinlääkärin kanssa.

Illansuussa vapaapäivällä oleva oma eläinlääkärimme vastasi murheelliseen tekstiviestiini työpuhelimessaan ja lupasi sunnuntaista huolimatta tulla antamaan vastaanotoltaan lainaksi lehmännostotelineen, viimeisen oljenkortemme. Kun lehmä heittäytyy lehmäksi, eihän sitä mitenkään ylös saa - ja jalaton lehmä ei ole kovin pitkäikäinen lehmä. Lehmännostoteline, rautainen putkihässäkkä pystytetään makaavan lehmän ympärille, sen avulla potilas vinssataan ylös ja katsotaan, kantavatko omat jalat. Sinänsä 600 kiloisen lehmän pystyttäminen on varsin parisuhdeterapeuttinen toimenpide. Jos sen yhteisen punnerruksen jälkeen avioliitto vielä on voimassa, se sitten kestääkin yhtä ja toista. Tältä osin työmme onnistui, muilta osin ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Puolen yön tietämissä oli pakko tunnustaa tosiasiat. Ei tule onnistumaan.

Äitienpäivä oli vahvasti kääntynyt maanantaiaamuksi, ennen kuin lehmä oli lopetettu, raato raahattu ulos navetasta, jäljet siivottu ja saunassa käyty. Yöpöydällä kohtasin valkovuokkokimpun. Ja herätyskellon, joka muistutti, että piakkoin olisikin aika lähteä hoitamaan niitä eloonjääneitä.

Ei ollut aivan normipäivä, mutta näitäkin tähän työhön kuuluu. Ammatinvalintakysymyksiä. Ne ovat sellaisia hetkiä, jolloin huumorintaju ei riitä käsittelemään kaikkia tekstiviestipalstojen ”Miksi maajussit ajelee keväisin traktoreillaan yleisillä teillä?” -tyyppisiä murheita.

Ammatinvalintakysymyksiä ovat varmaan muutkin miettineet, tämän alan tekijöistä alkaa nimittäin olla pulaa. MTK Satakunnan Tietovirtaa -hanke esitteli taannoin tilastotietoja alueemme maatalouden muutoksista EU-aikana. Nykyisen Rauman kaupungin alueella oli vuonna 1995 maitotiloja 46 ja sikatiloja 49. Vuonna 2010 jäljellä oli 15 maidontuottajaa ja 10 sikatilaa. Pari viimeistä vuotta ei ole murrosta tasannut, pikemminkin kiihdyttänyt. Tänään Raumalla on kymmenkunta maidontuottajaa ja jo alle 10 sikatilaa.

Viime vuonna Suomeen tuotiin ruokaa 4,3 miljardin euron arvosta ja vietiin 1,6 miljardilla. Ruokataseemme on pakkasella 2.7 miljardia. Tiedän, että kahvi tai banaani kasvaa kehnonlaisesti Suomessa. Tuontia tarvitaan. Mutta nyt puutelistalla ovatkin vuorotellen aivan perustuotteet, suomalainen voi, kananmunat tai sianliha. Tätäkö me oikeasti haluamme?

Henkensä menettänyt Tähkä-lehmä ei aloita maidontuotantoaan uudelleen, vaikka maidon noin 40 sentin tuottajahinta tuplaantuisi. Vähän sama se on lopetetulla kotieläintilalla. Tuotanto ei helpolla enää uudelleen herää henkiin, vaikka markkinatilanne tai kuluttajan mieli joskus muuttuisivat.