Nyt mielessä

27.8.2017Uusi kaupunginhallitusLue lisää »9.4.2017VaalipäiväLue lisää »7.4.2017HenkilöstöjuhlassaLue lisää »
Share |

 Kolumni Länsi-Suomessa 17.7.2012

 

Keijukaiskesä

On tullut väijyttyä keijuja. Kotipihan raparperinlehden alta ja mökkirannan suopursuntuoksusta. Eivät ole näyttäytyneet. Toistaiseksi.

Luin alkukesällä tyttärelleni Yrjö Kokon ”Pessin ja Illusian”, sen alkuperäisen 1940-luvun version. Kirja on tarina peikon ja keijun ystävyydestä, mutta myös yksityiskohtainen luontokuvaus. Ensimmäisen version sadusta Kokko kirjoitti rintamalla kenttäpostina omille lapsilleen. Tämä puolen hehtaarin metsä sijaitsee rajan Karjalassa, vaaraseudulla, korsujen ja konekivääripesäkkeen äärellä.

Kerronta on rauhallista, niin rauhallista, että äiti tuppasi nukahtamaan kesken iltasadun. Pieni kuulijani sen sijaan oli haltioitunut. Minusta se oli hiukan kummallista näin Disneyn, 3D-tehosteiden ja kimallekuorrutusten aikana. Ehkä tosi-tv -tarjontaan tottuneelle lapselle rehellinen satu ja harvakseltaan tarjoillut mustavalkovalokuvat ovatkin erilaista eksotiikkaa.

Kaikkein herkin luku, Pessin ja Illusian rakkaudesta kertova, piti lukea ääneen toiseenkin kertaan. Kun syntynyt Uusi Ihminen vihdoin nukkui näkinkenkäkehdossaan, oli oma pieni ihmiseni aivan mykkärällä myötäelämisestä. Tiedättehän, pessimistisen peikon ja illusionistisen keijun lapsi, karvaton ja siivetön, ihminenhän se on, mukanaan ripaus molempia vanhempiaan.

Kovin lyhyt on ihmisen elämässä lapsuuden keijukaiskesien aika, jolloin saa rauhassa uskoa taikaan. Markkinamiesten mielestä sellaista aikaa pitäisi kai olla vieläkin vähemmän. Ekaluokkalaisen kännykkään napsahtaa markkinointiviesti, jossa kesäheila lupaa halpaa helpotusta kaikille – kunhan vaan soitat maksulliseen palvelunumeroon. Autoradion iskelmien ja grillimakkaramainosten välissä myydään maistuvaa parisuhdetta postimyynnissä, klikkaa kaalimato-piste-com. Ja takapenkki kiekaisee: Mikä sivusto toi on? Mä haluun mennä sinne!

Vähän nihkeästi selitän ilmiöt aikuisviihteeksi. Juuri tätä sisältöä en ensiksi haluaisi liittää sanaan ”aikuisuus”. Mieluummin säästäisin sanan Yrjö Kokon kaltaisille, jotka lapsen aikana puhuvat elämän ja kuoleman asioista ja luonnosta ympärillämme suoraan, mutta kunnioituksella. Silloin on enemmän aikuinen, vaikka puhuisi metsän keijuista, kuin ne, jotka pistävät lasten kuullen alennusmyyntiin aikuisten asiat.

Luotan, että kun ikää karttuu, osaa lapsi asettaa keijut ja peikot oikealle kohdalleen toden ja tarun janalla. Toivoa sopii, että silti myöhemminkin muistaisi tarkkailla keijukaisia metsäpolulla. Jos ei näe keijuja, näkee muita siivekkäitä, lintuja, perhosia ja pörrinkäisiä. Tai kiviä ja kukkasia. Sellaisia, joita ei katsomatta näe.

Samoin oletan, että jos perusasiat ovat oikeilla raiteilla nuoren pääkopassa, aikanaan ymmärtää itsekin, että aikusviihteen tarjoilemilla käyttäytymismalleilla on yhtä paljon tekemistä todellisen elämän kanssa, kuin on yhtäläisyyttä Potterin Tylypahkalla suomalaisen peruskoulun kanssa.

Mutta en minä silti ymmärrä, miksi ihan kaikkia asioita pitää euronkiilto silmissä tuputtaa keijukaisikäisten lasten maailmaan.